resurssienhallintaa

Mitä tehdä kun ei voi tehdä sitä mistä nauttii? Tehdä sitä ainoaa asiaa, johon tuntee paloa ja intohimoa. Tehdä sitä minkä eteen tekisi niin paljon töitä ja näkisi vaivaa. Tehdä sitä, mistä monet samanikäiset tytöt valittavat vanhemmilleen. "Ota sä tää mä en nyt jaksa kävelyttää tätä" -ja lykkäävät täydellisesti puunatut nahkaohjat äidin käteen. Ohjien päässä jokaisen tavallisen hevostytön suurin unelma.

Yllä olevat ajatukset valtaa mun mielen aina säännöllisin väliajoin. Ajatukset on yllä olevassa tekstissä todellakin kärjistetysti, mutta uskon etten mä ole ainoa lajin harrastaja tällaisien mietteiden kanssa. Ratsastus on laji, joka sisältää munmielestä surullisen paljon kateutta ja oman arvostelukyvyn yliarvioimista. Mun tarkoitus ei tällaisilla postauksilla ole todellakaan tarkoitus lietsoa sellaista kulttuuria lisää, päinvastoin.

Kyse ei myöskään ole mistään sen vakavammasta, kuin jälleen vain ja ainoastaan mun oman harrastamisen tilanteesta. 

Mä oon syntyny siitä onnelliseen tilanteeseen, että mä oon aina saanu mahollisuuden harrastaa. Harrastaa ihan kaikkea maan ja taivaan välillä, niinkun vaikkapa mun isosisko on tehny. Mutta oonko mä käyttänyt sitä tilaisuutta? -Oikeastaan en. Kaduttaako se mua? -Oikeastaan ei.

Kuitenkin sen verran erilaisia lajeja harrastaneena, voin sanoa että tykkään urheilla. On monia lajeja joissa olen ollut vahva pienestä asti, ja varmasti harjoittelun kanssa olisin voinut kehittyä ja pärjätä. Kuitenkin, ainut asia jonka parissa kiinnostus on säilynyt ja oikeastaan vuosi vuodelta vaan kasvanut ja vahvistunut, on hevoset ja ratsastus. Se nyt ei varsinaisesti vielä kerro mitään, onhan maailma täynnä armottomia "hevoshulluja". Se mikä kuitenkin kertoo munmielestä jotain on se, että ratsastus on juuri se laji, joka oli mulle lapsena vaikeinta.

Pääsääntöisesti oon iloinen ja kiitollinen niistä kaikista vuosista, kun oon ollut ratsastuskoulussa oppilaana. Ne on korvaamattomia vuosia ja kokemuksia just munlaiselle tavalliselle harrastajalle. Sellaiselle lapselle tai nuorelle, jonka ihanat ja rakastavaiset vanhemmat mahdollistavat viikottaiset ratsastustunnit lapselleen. Vanhempien piikkiin en siis todellakaan halua mun seuraavia ajatuksiani laittaa, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan miettisi miten erilailla asiat voisivat olla mun harrastuksen kanssa. Miten toisille luodaan jo ennen syntymää mahdollisuudet tän hienon lajin pariin, kun taas toiset joutuvat tyytymään ehkä koko iäkseen vain katsomaan sivusta.

Nyt kun oon taas selittänyt ummet ja lammet syvällisiä, voin siirtyä asiaan. Tilanne on siis nyt jälleen se, ettän ratsastan ainoastaan ratsastuskoulussa. Vaikka kuinka haluaisin, ei mulla resurssit riitä. On ehkä itsekästä sanoa, mutta mä tarvitsen ratsastusta ns. koko rahan edestä ja se onnistuu tällä hetkellä parhaiten tunneilla. Vaikka kuinka haluaisin ratsastaa erilaisia hevosia, erilaisissa paikoissa ja tilanteissa, tarvitaan palojen loksahtamiseen myös vähän tuuria. Tällä hetkellä oma innostus ja motivaatio vaan riittäisi vaikka mihin hevoshommaan ja puuhaan. Hevosia on vain vaikea lähteä mistään etsimään, kun ei ratsastajana täytä juuri kenenkään hevosenomistajan kriteereitä. Kuitenkin kun sopiva ratsu löytyisi, joutuu siitä itse kieltäytymään oikeastaan rahan takia.

Vaikka joskus turhaudun ja toivon että oisin syntynyt se kultainen kannus takapuolessa, en silti voisi olla kiitollisempi niistä mahdollisuuksista joita mulle on kuitenkin suotu. Mun tilanteessa ainut vaihtoehto on tehtä parhaansa ja ansaita luottamusta. Ns. imeä kaikki mahdollinen tieto irti tästä lajista tulevaa varten. Ajan kanssa aukeaa kyllä meille tavallisillekkin tallaajille mahdollisuuksia.